04 Jou 2011
Viikonloppu. Kahteen viikkoon en ole ollut missään lukuunottamatta ruokakauppaa. Tänään lähdin lähimmälle abc-huoltoasemalle tapaamaan ystävääni. Tuntui ahdistavalta olla ihmisten ilmoilla, haluisin vain käpertyä peiton alle ja odottaa, että kaikki paha olo häviäisi.
Mietin joulua. Ei tunnu yhtään joululta. No, tietenkään maassa ei ole lunta ja sää on muutenkin aivan erilainen kuin jouluna kuuluisi olla, mutta edes tunnelma ei ole jouluinen. Viime vuonna oli usein pikkujouluja, tänä vuonna taas ei. Sosiaalinen verkostoni on kutistunut. Viime jouluna oli muutenkin niin ihanaa ja erilaista kun nyt. Ensimmäinen joulu yksin muutamaan vuoteen. Ei tunnu joululta.
Tänään olisi pitänyt tehdä miljoona asiaa, mutta koska tiedän huomisen olevan yhtä hiljainen päivä, ilman mitään tekemistä, päätin siirtää kaiken huomiselle. Huomenna, aina huomenna. Ahdistuskin varmaan halpottuisi, jos osaisi tehdä jotain ajoissa, eikä aina vaan viime tipassa. Toisaalta, tänään on ahdistanut jo pelkkä tehtävien asioiden aloitus niin paljon, että itkin tunnin keittiön lattialla. Pakko ne on silti tehdä, vaikka itkisi koko loppu vuoden. Pakko.
Mietin elämääni. Miten kaikki on mennytkin näin huonosti? Heti kun olen edes hetken onnellinen, joku asia pilaa kaiken. Aina.
03 Jou 2011
Alku aina hankalaa. Onko näin? Voi kuulkaahan, kyllä vain. En oikein tiedä, mistä aloittaa. Tilanteestani olisi tarkoitus antaa jonkunnäköinen valaistus lukijoille, mutta mitä haluan kertoa ja mitä jättää pois? Parhainta on varmaan kertoa totuus ja antaa muiden langettaa tuomionsa.
Alamäkeni alkoi suunnilleen vuoden alussa. Elin parisuhteessa, josta oli minulle vain haittaa. Ei sentään mitään fyysistä väkivaltaa, mutta henkistä hyväksikäyttöä senkin edestä. Terveys petti ja koti oli lähdössä alta rajun sairaslomakierteen aiheuttaman tulojen tippumisen ansiosta. Päätin tehdä muutoksen. Hain kouluun.
Silloista miestäni ei eritysemmin kiinnostanut, olisinko koulussa vai töissä. Aloin innostumaan koulun aloittamisesta päivä päivältä enemmin, kun kroppani ei enää kestänyt fyysistä työtä. Suureksi yllätykseksi olin myös tullut raskaaksi, mikä todellakin sekoitti kaiken. Mieheni kuvioihin raskaus ei käynyt alkuunkaan, minkä johdosta jouduin tekemään elämäni vaikeimman päätöksen, jota kadun joka ainoa päivä. Arvaatte varmaan, mikä päätös oli kyseessä. Lopetimme parisuhteen siihen, vaikkakin välillä tuntuu, ettei kumpikaan osaa päästää irti menneistä. Minä syntymättömästä lapsesta ja hän riippuvaisuudestaan minuun.
Sanotaan, että kun on pohjalla, niin suunta ainoa on ylöspäin. Uskon sanonnan olevan totta, mutta koska tietää olevansa pohjalla? Aina olen jaksanut nousta takaisin jaloilleni, mutta viimeaikoina tilanne on muuttunut. Kuvioihin on tullut muutakin. Ahdistuneisuus, ihmissuhdeongelmat, täydellisyyden tavoittelu ja huomattavasti alentunut itsetunto ovat vain osa sitä, mitä elämä nykyään on.
Yritykseni mennä nukkumaan ajoissa on näköjään taas jäänyt vain yritykseksi. Kai se silti on niin, että parempi myöhään kun ei milloinkaan.
